perjantai 17. marraskuuta 2017

Ensikohtaaminen


Se oli 18.5.2017 klo 6.40 kun näin ensikertaa valkohäntäkauriin vesillä.


Heräsin koirien herättämänä ääniin joista tiesin pihalla jonkun liikkuvan. Tässä vaiheessa otetaan aina kamera käteen jo ulos katsoessa.

Kameran kautta katseemme kohtasivat ja se riitti tällä vieraalle.






Kääntyi kannoillaan, lähti uimaan. Siirryin itsekin ulos ja katselin menoa. Toivoin hälle viisautta siirtyä isoon saareen, sinne jossa hirvetkin laiduntavat.






Ja kyllä, myöhemmin päivällä satuin huomaamaan kuikkien joukossa muutakin kuin lintuja.





Vielä kerran saman päivän aikana valkohäntäinen uimari näyttäytyi, souturetkellä näin sen uivat pieneltä luodolta isompaan saareen. Vaikutti siltä ettei oikein tiennyt minne oli matkalla, liekö sama tyyppi vai joku kaveri.


Assarit suhtautuvat tyynesti kamera kädessä intoilevaan palvelusväkeensä.



Vasojen uintimatka


Kesän saarimuistoja tämäkin.

Illan kääntyessä hämärään yöhön kuljeksin ja kuulostelen, nukkumaan ei malta vaikka jo väsyttää. Kaukaa kuuluu loisketta ja outoja ääniä. Tiedän että joku ui, mutta mikä on tuo ääni. Joko minä vihdoin karhun näen uimassa.

Laitan koirat mökkiin sisälle ja rantaan menen katsomaan ja mikä näky minua odottaakaan. Pienet korvia uimassa hirviemon perässä suoraan kohti rantaani.

Emo ui edellä, käy kauepamana ja palaa aina takaisin vasojen luo. Ääntä pitävät koko ajan. Minua jännittää ja toivon ettei vaan nyt vene tai laiva tule sotkemaan tätä ison selän ylitystä.

Liikun juuri sen verran että emä varmasti huomaa minut, en halua koirille tuoreita hirvenjälkiä pihaan. Vaikka saaressani on jatkuvasti hirviä ei koirat vielä kertaakaan ole hirven jäljelle lähteneet, nämä jäljet saattaisi olla jo liikaa aamulla haistettavaksi.









Henkeä pidätellen seuraan matkan taittumista. Hyvältä näyttää, emä ottaa suunnan viereiseen saareen, ranta jo lähestyy.
Kesäyössä ei kuulu muuta kuin vasojen uhina ja veden varovainen loiske.




Hetken ne levähtävät pienellä luodolla ja pian jo kuulen niiden äänet kun jatkavat matkaa viereen suureen saareen jossa saavat olla rauhassa laiduntamassa.




Kesäyön näytelmä on ohitse. Olipa se sykähdyttävä kokemus.

Tuo mieleen muiston jonka vanhempani ikävä kyllä joutuivat todistamaan. Vuosia sitten seurasivat samalla tavoin hirviemän ja kahden vasan uintia saareen, toinen vasa ei ikinä jaksanut nousta jyrkästä kohdasta rantaan vaan hukkui siihen rantaveteen. Voin kuvitella katsojien tunnelmat, ei siinä ihmisellä ole sijaa, vaikka vuosikausia he sitä jossittelivat että olisi vasa pelastunut jos he olisivat rientäneet avuksi ja olisivatko pystyneet auttamaan. Sitä ei voi tietää.

Luonnossa tapahtuu noin.





maanantai 16. lokakuuta 2017

Lokakuu runottaa


Syysmetsässä

Oi loistoa syksyn metsän! Oi kirkasta voimaa sen!
Ylt’ympäri ruskeat rungot läpi havujen vihreyden,
märät, kiiltävät lehdet mullassa ja kostea sammalmaa,
– en mitään maailmassa voi siten rakastaa.
Joka ainoan lehden kauneus koskee sydämeen,
joka mättään väriin silmäni jää kuin uuteen syvyyteen.
Ja havut hohtavat helmissään, ja haapa alaston
käsivartensa paljaat ja voimakkaat ylös tuuliin
nostanut on.

Tätä tuoksua syksyn mullan! Ei ole sen vahvempaa.
Läpi kaiken se hiljaa tunkeutuu ja kaiken puhdistaa.
Ah, kaatunut koivu tuolla, sylissä kanervain
nyt makaa janoavasti, oksain autuain.
Mikä raju ja mahtava riemu! Maan multaa väkevää
ja taivaan puhdasta tuulta vain juoda ja hengittää.


Saima Harmajan sanoin, tuohon tunteeseen samaistun.

Lokakuu saaressa on eräämaan rauhan aikaa. Kesän vilkas veneliikenne päättyy ja hiljaisuus on kaikkialla.

Kun sattuu tyyni päivä kuule pienimmätkin äänet, on vain tinttien ripinä ja hennot äänet puiden katveissa. Kaukana huutelee korppi ja taivaalta kuuluu välillä hanhiparvien rupattelua.

Päivä on jo lyhyt ja hämärä hiipii aikaisin. Kynttilän valaistessa istun saunanlauteilla, muistoja hiipustelee mieleen ja uuden kesän odotukset jo siintävät mielessä.












Pitkän aamiaisen aikana seurustelen tinttien ja oman etelänkuukelini kanssa, vien siemeniä ja he siitä minua iloisesti kiittävät. Yksi tinteistä tajuaa tulla pöydästä hakemaan suoraan astiasta, seurailen touhuja ikkunan läpi. Taas kerran kahvi keskeytyy tapatumaan, tällä kertaa monen kymmenen koskelon parvi porhaltaa heinikkoon kalaan, kameran kanssa on kipaisen lähemmäksi. Kuvat eivät onnistu.
Tavaksi on tullut käydä pienellä kävelyllä saaressa aamiaisen jälkeen - matkalla noukin sieniä ja kuulostelemme metsän eläjät. Hiljaista on, tikan koputus on vallitseva ääni.









On jokapäiväisen soutuni aika, katson pikkusaaren sienet ja katse tähyää järven pintaa norppaa odottaen.

Niemen takaa ilmestyy hirven pää, toinen ja kolmas. Suuntia ottaen, vähän minuakin kohti pyörien - jatkavat matkan suureen saareen. Olipas se, vähän toivoinkin ja ajattelin että tänään on hirvien uintipäivä koska metsästys alkoi.

Joskus sitä vaan oikealla paikalla oikeaan aikaan, niin läheltä piti. Olisin voinut lähteä saaresta toista kautta ja missata koko jutun. Luontoäiti kyllä hellii minua, kävinkin iltasoudulla sitten kiittämässä seitaani.








Annoin soutuveneen lipua, katselin kaukaa. Kuvasin ja kiittelin koiria jotka olivat hiljaa eivätkä heiluttaneet venettä.

Hirvet katosivat metsään, pitkään vielä katselin perään ja nautiskelin hetkestä.





maanantai 9. lokakuuta 2017

Juhannusjuhlat



Alunperin piti lähteä pohjoiseen patikkajuhannukselle, mutta tekijät ja säät vaikutti siihen että päädyttiinkin tuuleen ja sateen tänne omille kulmille soutuveneilemään.


Vähän etuotto juhannukseen, mutta väliäkös sillä.

Illalla moottoriveneiltiin omaan rantaan. Säätiedoite povasi tuulta ja sadetta seuraavaksi vuorokaudeksi alkaen iltapäivällä.
Mehän tytöt seuraavana aamulla neljältä ja pistettiin airoilla koreaksi, soudeltiin pitemmän kaavan ja norppakivien kautta tulevaan kohteeseen. Aamu olikin varsin kaunis ja tyyni. Hyvissä ajoin ennen sadetta meillä oli jo lounas syötynä, teltta pystyssä ja olimme valmiita vielä sateiseen souturetkeen. Ihan kivasti tuulta heitti ja lorisi vettä päälle, niin paljon ettei kameraa kehdannut esille kaivaa. Vaan hätäkös tässä, koti odotti, lämpimät makuupussit ja hyvä kirja. Siihen oli panostettu että voisi viettää päivän teltassa lukien, sehän meille suotiin.




Lukemisen ja höpöttelyn lomassa välillä sateen rauhoittuessa käytiin ulkona syömässä.



Avarassa luonnossa näyttäytyi koskelopoikue, sitä touhua ja menoa puskassa istuen katseltiin.






Illalla oltiin jo syöty muutaman kerran, nukuttu ja luettu. Kyllä, aika tuntui ihanan pitkältä. Tuntui että voisi jo aloittaa uuden vuorokauden.


Aamulla sadepilvet poistuivat osittain, jäin vain tuuli ja sadekuurot. Oli juuri sellainen kesäpäivä että aurinko riisui takin ja sadepilvi kiirehti juuri silloin paikalle.

Soudettiin suojaisia poukamia pitin kohden seuraavaa yöpaikkaa ja välillä tuntui ihan kesältä.






Taukoiltiin rannoilla ja oltiin juuri siinä paikassa sillä hetkellä.
Ikuisuuden tuntu läsnä.




Olenko jo sanonut koskaan että paras ostos ikinä - Veto vitonen.



Kohteeseen päästäksemme jouduimme ylittämään suuren tuulialueen. Ensimmäisen ylitysajatuksen luovutimme ja päädyimme paratiisihiekkarannalle lounaalle, tyynellä rannalla aurinko kävi lämmittämässä meitä lounaan ajan, uimaankin päädyin.

Aikamme selälle zoomailtuamme pidimme reittineuvottelun ja päädyimme lähtöön. Vene on kyllä hyvä, mutta tyhmyyttä ei sallita vaahtoavissa aalloissa, voimat eivät saa loppua, onneksi saimme reitin rakennettua sivuttaiseen myötätuuleen joka kuljettaisi meidät suoraan kohteesen.

Pari kesää sitten soudimme yhdessä ensikertaa isoilla aalloilla, nyt jo tiedämme että hommahan toimii. Sini soutaa ja minä ohjailen.

Nyt oli vielä isompia aaltoja kuin aiemmin, välillä venettä pitää aalto aallolta kääntää sopivaan kulmaan. Tuulen alapuolisella osalla rantaa lähestyessä aallot ovat niin isoja että täytyy vain myötätuuleen mennä,  välillä Sini on alhaalla ja minä keikun perässä korkealla ylhäällä. Viimeisillä metreillä ennen saareen suojaan pääsyä Sini sulkee silmänsä ja soutaa vain, pakko antaa mennä myötätuulessa suojaan ja siellä vasta kääntyä rantaa pitkin takaisin maihinnousu kohtaan.

Ja Lilli vaan makoilee veneen laidalla kaiken keinunnan ja tyrskynnän keskellä. Voisipa kuvata, mutta hetkeäkään ei voi olla soutamatta ja ohjaamatta.

Saaressa meitä vastaanottaakin retkeilijät jotka ovat pari päivää jo olleet tuulen saartamina, he ovat inkkarikanootilla liikkeessä. Onneksi ovat viisaita ja malttavat odotella.

Kuvissa näyttää lämmöltä, todellisuudessa pohjoinen tuuli jäähdytti tehokkaasti. 

Väsynyt tai sairas järripeippo osallistui saarielämäämme, ei paljon meistä välittänyt. Oli oikein viihdyttävä toveri tähän juhlaan.






Sitä kuvattiin  pitkään ja hartaudella, Lilli asetti itsensä tuohon jostain syystä.  Taisi olla huolissaan.

Iltapuhteiksi retkikumppanit askartelivat lusikkaa.
Koskelon iltapuhteet liittyivät kalastuksen.
Ja katso, tuli vuoden lyhyin yö.



maanantai 2. lokakuuta 2017

Lentolupa



Varkauden lentokentän ilmatilassa tapahtuu.


Lassin kanssa vietettiin ilta hanhien iltalentoa odotellen, seurusteltiin heidän kanssaan autosta käsin pellon laidalla.

Pellolta lähtöä edelti pieni levottomuus, äänen muuttuminen ja hetkeässä koko parvi ilmassa ja nopeasti katosivat kohti Haapaselän yöpymisaluetta.

Hetkessä kaikki ohi.