torstai 25. toukokuuta 2017

Kun illalla kulkee



Aivan yllättäen onkin kauneus siinä, tien varressa, auton ikkunasta näkyvissä.








maanantai 15. toukokuuta 2017

Paistunturien friendsie


Maaliskuussa hiihtelimme Paistunturien eteläisellä alueella.

Pieni ihminen saa suuren lahjan kun saa olla tuolla tunturien kainalossa.

Säännöllisin väliajoin kyselimme ääneen että onko tämä kauneus taas tottakaan.

Retkemme soljui vaivattomasti. Sai nautiskella luonnosta ja hiihdosta.

Saimme muistutuksen siitä että toisinkin voisi olla, tuvalle saapui tsekkiläinen pariskunta, vaimo oli loukannut olkapäänsä ja tarvitsimme pelastuspalvelua. Pian kelkka pörähtikin tuvan pihalle ja rouva vietiin hoitoon. Ambulanssi odotti kaukana tiellä. Huolestunut herrasmies jäi kanssamme tuvalle yöksi ja palasi aamulla hiihtäen tielle. Liikuttava tarina muutenkin, he olivat iäkkäitä ja olivat jo päättäneet että tämä on heidän viimeinen reissunsa Suomeen. Ikävä kyllä se päättyi ensimmäisenä iltana.

Kyyneleet pyrkivät silmäkulmiin vieläkin kun muistelee tuota tapaamista ja keskustelua illalla miehen kanssa.
Koskaan ei voi tietää mitä tuleman pitää.

Olihan meilläkin seuraavana päivänä sykettä nostattava hetki kun edellähiihtäjä tipahti yllättäen vyötäröään myöhen suoraan alaspäin. Humpsis vaan.
Säikähdin sydän kurkkuun vaikka tiesimme tasan tarkkaan että siinä suon kohdalla on vain pieni puro-ojanen. Mutta, mutta.
Hyvin osuttu, täysin pehmeä lumikansi pudotti hiihtelijän siihen solaan. Onni oli siinä ettei varusteet rikkoontuneet. Ei vettä mennyt kenkään. En edes kuvaa ottanu, niin paljon säikähdin. Edellisen illan tunteet olivat vielä pinnassa ja tajunta siitä että vaikka kuinka on varovainen, niin mitä tahansa voi sattua.


Mutta muutenhan me soljuimme kun se puro siellä hangen alla, rauhallisesti ja pienesti pulpattaen.

Maahiset, aina muistamme maahiset. Tervehdimme ja kiitämme kentältä lähtiessä. Emmekä unohda maailmankaikkeutta.
Nöyrästi kiitollisena.





























Autiotuvan tunnelmaa ei voita mikään. Kun herää aamulla, pyörähtää ulkona ja laittaa kaminaan pienen tulen. Kömpii takaisin makuupussii ja ajattelee asioita hetkisen. Sytyttää kynttilän ja laittaa aamiaisen. Kutkutteleva odotus siitä mitä päivä tuo tulleessan.
On kyllä sanottava että tälläkin reissulla aamukeittiön ihme luo valmiin aamisen pöytään siinä vaiheessa kun minä vielä etsin itseäni ja sukkia, silmälaseja, kuppia, hammasharjaa, kalsareita.



Minulla on vähän kokemuksia autiotuvista, en välttämättä tunne oloani kotoisaksi enkä rennoksi muiden ihmisten seurassa.

Viimeisenä iltana sain toisenlaisen autiotupa kokemuksen. Mukava, tarinoiden ilta seurassa. Niin leppoisasti retkeilimme ja elämää jaoimme. Kiitos tästä. Arvostamme. Toivottavasti vaelluksesi sujui hyvin ja tunturit pitivät hyvänä.








No ei tehty friendsiestä bleffriendsietä.


tiistai 14. maaliskuuta 2017

Suhteeni harmaaseen



"Ei ole itsestään selvää miten jostakin paikasta saa eniten iloa, paljolti se on meidän omassa vallassamme.
Kun jotakin katselee kärsivällisesti joka taholta vuoron perään, se päätyy näyttämään itsestään myös kauniin puolen."

- Robert Louis Stevenson









Pikku-uikku on sitkeästi viettänyt talven kaupungissa. Käyn usein katsomassa. Tehtaan valossa ja varjossa se ui pienenä yksin.



Kaupungin saukko ilahdutti harmaassa päivässä. Autolla ajaessa näin ja läksin rannalla sitä seuraamaan.




Surullinen uutinen, tuttu majava on kuollut jäälle. Läksin katsomaan. Kerroin itselleni tarinan arvokkaasta mavajavanhuksesta joka uupui kesken matkan kohti ruokapaikkaa.



Pyrstötiainen on ollut talven ilopilleri, niitä olen nähnyt paljon, monessa eri paikassa. Pieni terhakka pyyhällys ympärillä ja sitten ovatkin jo poissa.




Mustarastas kaupungin puistossa kurotti kohti etelää.





Vielä ei koskikara laulanut, ei toveri näkynyt.





Virralla on hyvä, sieltä on aina sorsat. Tulevat tykö ja siinä vähän jutskaillaan. Sinisorsa on tärkeä, oli mummolan lintu. Sitä kertoilen, niin tuttuja ja jokapäiväisiä ettei kauneutta aina näe.





maanantai 27. helmikuuta 2017

Näytös jäällä


Viime päivinä on Aaro Hellaakoski soinut mielessä.


"Huoju, heilu, ole terästä.
Yritä viikkojan perästä
löytää sataman suu.
Turhuutta viisaus muu."


Illan aurinko ja usvapilvet tarjosivat ainutlaatuisen näytelmän.














Koiraankin otti kosteus ja kuurasi kauniisti.



Kumarsimme ja kiitimme.