Mikä mahtava hiihtopäivä jäällä, aamulla vielä lumi on kovaa ja latusuksetkin kannattavat hyvin. Vauhdin ja helppouden hurmaa.
Mökki saaressa on kunnossa ja auringon lämmössä istuskellaan, viime viikolla ollaan hiihdetty niin paljon että alkaa jo tuntua kropassa yleisenä väsytyksenä. Lillikin vaikuttaa jo tahmealta, vetäytyy aurinkoon kieppiin ja nojailee vaisusti päätään penkkiin kun pitäisi innokkaasti vaatia välipalaevästä.
Ollaan yhdessä joka metri hiihdetty ja Lilli vielä ollut vetotehtävissä.
Tauon jälkeen jatketaan vielä matkaa, Lilli sanoo heti haukkuen että nyt lumi upottaa ja suunta voisi vaihtua kotiinpäin. Saarten varjoisilta puolilta löytyy kantavaa hankea ja sieltä Lilin kansa hiihtelemme. Vetohommista ei enää puhettakaan. Paimen saa paimentaa meidät kotiin.
Ilveksen jäljet kalliolle vievät vielä mielenkiintomme, sen jälkeen suuntaamme kohti moottorikelkkauria jotta Lilli jaksaa vielä juosta eikä tassut mene rikki. Hanki muualla on kovaa ja teräväreunaista kun pieni tassu siihen uppoaa.
Kuten muulloinkin Lilli ottaa paikkansa irtiollessaan, osaa juosta suksen jäljissä jotta kulku helpottuu, on myös tämä paimentehtävä tässä samassa. Sinistä pitää huolta ja tarkistaa että minä seuraan perässä.
Kuuden vuoden yhteiselon jälkeen näissä tilanteissa ei paljon sanoja tarvita. Lilli itse valitsee sopivimman uran ja viihtyy sillä mahdollisimman pitkään, kunnes on aika kääntyä toisella autolle vievälle uralle.
Hyvä mennä yhdessä. Pieni höpöpaimen, joka jossain toisessa tilanteessa tarvitsee paljonkin sanoja, mutta täällä meillä on yhteinen rauha sielussa. Minultahan se on senkin oppinut, että joskus vaan ahistaa hihna ja kaupungin kadut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti