Paistunturien friendsie

Maaliskuussa hiihtelimme Paistunturien eteläisellä alueella.

Pieni ihminen saa suuren lahjan kun saa olla tuolla tunturien kainalossa.

Säännöllisin väliajoin kyselimme ääneen että onko tämä kauneus taas tottakaan.

Retkemme soljui vaivattomasti. Sai nautiskella luonnosta ja hiihdosta.

Saimme muistutuksen siitä että toisinkin voisi olla, tuvalle saapui tsekkiläinen pariskunta, vaimo oli loukannut olkapäänsä ja tarvitsimme pelastuspalvelua. Pian kelkka pörähtikin tuvan pihalle ja rouva vietiin hoitoon. Ambulanssi odotti kaukana tiellä. Huolestunut herrasmies jäi kanssamme tuvalle yöksi ja palasi aamulla hiihtäen tielle. Liikuttava tarina muutenkin, he olivat iäkkäitä ja olivat jo päättäneet että tämä on heidän viimeinen reissunsa Suomeen. Ikävä kyllä se päättyi ensimmäisenä iltana.

Kyyneleet pyrkivät silmäkulmiin vieläkin kun muistelee tuota tapaamista ja keskustelua illalla miehen kanssa.
Koskaan ei voi tietää mitä tuleman pitää.

Olihan meilläkin seuraavana päivänä sykettä nostattava hetki kun edellähiihtäjä tipahti yllättäen vyötäröään myöhen suoraan alaspäin. Humpsis vaan.
Säikähdin sydän kurkkuun vaikka tiesimme tasan tarkkaan että siinä suon kohdalla on vain pieni puro-ojanen. Mutta, mutta.
Hyvin osuttu, täysin pehmeä lumikansi pudotti hiihtelijän siihen solaan. Onni oli siinä ettei varusteet rikkoontuneet. Ei vettä mennyt kenkään. En edes kuvaa ottanu, niin paljon säikähdin. Edellisen illan tunteet olivat vielä pinnassa ja tajunta siitä että vaikka kuinka on varovainen, niin mitä tahansa voi sattua.


Mutta muutenhan me soljuimme kun se puro siellä hangen alla, rauhallisesti ja pienesti pulpattaen.

Maahiset, aina muistamme maahiset. Tervehdimme ja kiitämme kentältä lähtiessä. Emmekä unohda maailmankaikkeutta.
Nöyrästi kiitollisena.

Autiotuvan tunnelmaa ei voita mikään. Kun herää aamulla, pyörähtää ulkona ja laittaa kaminaan pienen tulen. Kömpii takaisin makuupussii ja ajattelee asioita hetkisen. Sytyttää kynttilän ja laittaa aamiaisen. Kutkutteleva odotus siitä mitä päivä tuo tulleessan.
On kyllä sanottava että tälläkin reissulla aamukeittiön ihme luo valmiin aamisen pöytään siinä vaiheessa kun minä vielä etsin itseäni ja sukkia, silmälaseja, kuppia, hammasharjaa, kalsareita.

Minulla on vähän kokemuksia autiotuvista, en välttämättä tunne oloani kotoisaksi enkä rennoksi muiden ihmisten seurassa.

Viimeisenä iltana sain toisenlaisen autiotupa kokemuksen. Mukava, tarinoiden ilta seurassa. Niin leppoisasti retkeilimme ja elämää jaoimme. Kiitos tästä. Arvostamme. Toivottavasti vaelluksesi sujui hyvin ja tunturit pitivät hyvänä.

No ei tehty friendsiestä bleffriendsietä.