Kun hätä on suurin niin sankari saapuu paikalle!
Ei nyt niin hurja hätä, mutta kiva kun naapurissa käy hoidossa ihkahieno Lassie-eläin. Lilli rakastaa sitä hurrjasti!
On se vaan niin komea!
maanantai 28. marraskuuta 2011
perjantai 18. marraskuuta 2011
Riisuttu, lempeä marraskuu
Kaikesta huolimatta taidan rakastua marraskuuhun. Näinä päivinä olen pystynyt olemaan ulkona myös valoisaan aikaan, siksiköhän marraskuukin tuntuu nyt aivan siedettävältä - epätavallisen hyvältä. Kauniilta.
Kauneus kuiskaa hiljaa, värien sävyt ovat rauhalliset, metsässä kulkiessa kuuluu vain hiljaisuus ja laittaa kulkemaan hiipien. Metsä rauhoittaa ja näyttää hennot sävynsä, pienet yksityiskohdat jotka nyt saavat loistaa kun kesän yltäkylläisyydessä muutoin jäävät huomiotta.
Marraskuu on tehnyt palveluksen, hidastanut tahtia.
Puiden oksissa jo uudet silmut odottavat kevättä.
tiistai 15. marraskuuta 2011
Polku joka ei pääty
Lillin viisas ja rakas Pasi-setä on poissa
N.13 -vuotta sitten ystäväni Raija sanoi puhelimessa: ”ota lapinporokoira”. Vastasin: ”en varmaan ikinä semmoista koira-piskiä ota.”
Sinänsä se pitää paikkansa, en minä ottanutkaan porokoiraa vaan eräs pieni, jo melkein peräkammariin jäänyt musta, saukon ja muikun näköinen koiralapsi nappasi meidät itselleen.
En ollut ikinä nähnyt elävänä enkä kyllä kuolleenakaan yhtään porokoiraa. Raija (tietysti – kukas muukaan, kaikkien koira-asioiden palvelukeskus) lähti mukaamme Lappeenrantaan kasvattajalle katsomaan että miltä ne porokoirat näyttää, siellä oli tiineenä oleva narttu, jonka jälkeläistä itselleni havittelin. Löytyihän sieltä myös edellisestä pentueesta neljäkuiseksi kasvanut eläväinen musta karvainen suikula, jolla oli suippo kuono.
Koirat tarkasteltiin ja suurella harkinnalla keskusteltiin tulevista pennuista. Kotimatkalla tuo yksi oleva pentu ei kuitenkaan jättänyt mieltä rauhaan vaan huuteli kutsuhuutoja perään.
Siinä matkalla jo päätettiinkin jo nimestä, sekin yhdellä heittolauseella. Kasvattajan luona tätä Jahhkas Basillia kutsuttiin Silliksi. Sanoi etteihän nyt kuitenkaan pentua voi Silliksi kutsua, olkoon vaikka Basi, siitähän se Pasin elämä sitten alkoi.
Mentiin kotiin (huom. tämä tapahtui ennen kännyköitä, oli pakko mennä kotiin soittamaan!) ja sovittiin että seuraavana päivänä lähtee taas asiantunteva ja harkitseva joukko kohti Lappeenrantaa. Saatiin pentu kyytiin koiranäyttelyn lomassa.
Ensimmäisellä matkalla kohti uutta kotia Pasi istui Even sylissä ja oksensi. Heti kotiin tultua naapurin vauva tuli kylään ja Pasi otti vauvan iloisena vastaan. Muutaman päivän päästä mentiin ensimmäisellä metsäretkelle, oli hyvä hankiainen ja Pasi söi hangelta metson paskoja. Pitkän matkan taipaleilla pentu pääsi välillä isännän sylikyytiin.
Niinhän se elämä lähti käyntiin. Tärkeimmät elementit siinä jo olikin. Puolivuotiaana Pasi lähti ensimmäiselle työleirille Kuusamoon patikoimaan ja melomaan. Mukana siellä nuorisotyönopiskelijana oli eräs Sini, jonka kanssa kumikanootilla hiki huivissa melottiin pitkin hitaasti virtaavaa Oulankajokea. Pasi otti homman haltuun ja huolehti nuorisolaumasta, eikä minun tarvinnut huolehtia koirasta, sehän tiesi ihan tarkkaan mitä teki. Ei tartte neuvoo, se sanoi.
Pasi oli silloinkin vieressä kun eräällä toisella Oulankajoen melontareissulla näimme ihka elävän karhun. Samalla reissulla se kävi uiden hakemassa virtaan karanneen hatun.
Pasi ja nuoret - aivan oma tarinansa. Olimme työpari, paras työkaveri ikinä. Lyönpä veto siitä, että kohtaamamme nuoret muistavat tuon mustan enemmän kuin minut. Loputtomasti pieniä suuria hetkiä muistojen albumista selattavana.
Pasi inhosi kaupunkia, eikä se liikaa joutunut asfalttiteitä tassuttamaan. Päivittäiset lenkit tehtiin useimmiten metsässä. Se oli meidän yhteinen juttu. Pasi oli yhtä utelias luonnontutkija kuin minäkin, lähimetsät ovat läpikotaisin koluttuja. Hihna ahdisti.
Mieluisin harrastuskin tehtiin siellä missä hihna on vain tiellä. Ihmisen etsintää, vakavasti tai leikillään. Parasta meidän mielestä, tietysti retkeilyn jälkeen.
Hauska juttu on sekin kun eräällä etsintäharjoitusleirillä nukkumatin aikaan, kerroin Jaanalla ja Minnalle että Pasi ei ikinä nuku sängyssä ja siellähän se parhaillaan kömpi Jaanan viereen sängylle nukkumaan. Ja kun yöllä pihaan ajoi salaperäinen auto ja Savu vartioi, niin Pasi katsoi parhaaksi ryömiä sängyn alle!
Pasin ensimmäinen morsian oli Kirstin Cikki, se murisi mulle kun istuin heidän autoonsa. Lemmentouhut sujuivat näppärästi pienen leikin jälkeen pienen punaisen mökin pihassa, jossa silloin vietin vuokra-kesää. Siellä souturetkillä Pasi oppi ettei majavan hännän paukautuksiin kannata säikähtää.
Kerran se lähti siitä pihasta naapurin pihoille, ihan vaan tutkimaan – ei millään pahalla. Me sitten sovittiin ettei niin saa tehdä kun se on vaarallistakin, tie kun kulkee lähellä. Hetihän se sen sitten ymmärsi :o). Ei ole tarvinnut sen jälkeen pahemmin huomautella asiasta. Ehkä sitä ei oteta lukuun kun piti käydä Heinäveden mökin pihalta lenkki metsään jossa teeri oli soitimella. Sehän lasketaan oikeasti metsästykseksi, mitäs ei ollut isännällä pyssy matkassa.
Pitkät on kilometri jotka Pasi on kulkenut syksyisin metsällä. Videolla näkee kuinka Pasi löytää ihka ensimmäisen tiputetun teeren pitkän etsinnän jälkeen turpeikosta. Ei jäänyt riista löytymättä, sorsakin tuli noudettua lammesta. Ihan selvä pyy on tämä metsästysjuttu, kun on pyssy niin ollaan metsällä. Muutoin ollaan muissa hommissa.
Pasin toinen pentue laitettiin alulle Kirstin piilopirtillä Kuhmossa, jonne olimme lähdössä muutenkin lomalle. Loma muuttui lemmenlomaksi. Sitä kautta tutustuimme Suskiin, sitä kautta tupsahti elämäämme Elämän Valo. Se valo on tullut enemmän kuin tarpeeseen.
Kun pikku Lilli ilmaantui kotiimme, Pasi kyseli parin päivän ajan että meinaako tuo pussipeto jäädä tänne asumaan? Kun totesi tilanteen jatkuvan, niin antautui ja päätti olla esimerkillisenä vanhempana.
Jossain vaiheessa elämää Pasin lauma lisääntyi pienillä lapsilla, voi sitä rakkauden määrää ja huolenpitoa lapsia kohtaan. Pasi huolehti erityisen tarkasti tästä laumasta.
Katseltiin kuvia soutureissuilta, isäntä sanoo, ettei Pasi edes ollut mukana tällä tietyllä reissulla. Olihan, eihän sitä aina edes huomannut kun se hoiti omat hommansa, eikä mitään puhetta tarvinnut, se tiesi kyllä mitä tehdään. Puhuakin sai, kun liikuimme Pasin kanssa kahden, ei se pistänyt pahakseen minun jatkuvaa kyselyä siitä joko olisi kahviaika ja mitäs tänään syötäisiin ja minne mentäisiin yöksi….
Pasi oli paikallaan siinäkin tilanteessa kun eräällä reissulla teltan ovelle pyrki urpojen kuningas juhannustunnelmissaan, Pasin vakavasti otettava matala murina sai poistuvaa liikettä aikaan.
Tottahan on että nimi sai joskus aikaan vääränkäsityksiä. Heppatallin työpäiviltä muistan tilanteen jossa olin tehokkaalla äänellä kutsunut Pasia luokseni ja sadatellut asian hitautta - pihalta tulee hieman hämmentynyt nuori mies ja kyselee kuinka voi olla avuksi.
Maria, hän taas luuli pitkään että reissukertomuksissani esiintyvä hieman taka-alalla esiintyvä, usein jalkojeni juureen nöyrästi käpertynyt Pasi on mieheni. Niin, ei ihan. Tuli sekin luulo sitten myöhemmin korjattua. Mitä Mariaan tulee, niin Pasi oli mukana silloinkin kun heräsimme Marian kanssa alkutalven aamuna kodassa, jonne asettautui parikymmentä hirviporukan äijää aamupalaveriin. Pasihan se senkin tilanteen klaarasi, asettui sinne miesten joukkoon suunnitelman pitoon rapsuteltavaksi, niin me pääsimme hieman vähemmällä huomiolla.
Tempuistaan Pasihan on ollut erityisen kuuluisa. Siis siitä yhdestä tempusta jonka se osaa. ”Heiluta häntää”, toimii joka kerta, ei ole toisto ongelmia – jaksaa aina vaan uudelleen ja uudelleen. Kyllä se minuakin aina naurattaa. Vieläkin.
Pasihan on myös kirjallisuudessa mainittu, painettuna ikuistettuna painomusteella oikean kirjan sivulla seisoo siellä Pasi-koiran nimi. Se on siellä, kun Lampenin Erkki kylässä kävi, tapasivat nuo reissumiehet.
Pasi oli siellä silloin kun Tuijan kanssa kävelimme upottavia ja sohjoisia latupohjia pitkin yöretkellä kevätmetsässä. Pasi satutti jalkansa, mutta urheasti ja viisaasti itseään säästellen käveli sen mitä kävellä kuului. Silloin tulivat käpylinnut kodan avoimesta ikkuna-aukosta sisään syömään hiekkaa, katsoimme niitä makuupusseista.
Ampiainen on päässyt joskus nappaamaan Pasia arkaan paikkaan, yhtenä kesänä se alkoi suunnattomasti pelätä ampiaisia. Eräällä souturetken tauolla, se alkoi juoksennella pitkin rantaa ja hyppäsi välillä veneeseen ja sieltä pois. Pian kuulin itsekin ampiaisten parven joka pörräsi viereisen lahopuun kyljessä. Pasi reagoi niin voimakkaasti että eihän siinä muu auttanut kuin siirtää trangia ruokineen päivineen veneeseen ja jatkaa kokkailua ulapalla.
Meillä on ollut niin hauskaa! Niin paljon hauskaa! Olisittepa nähneet meidän hiihtoretkiä kun opettelin luistelutyyliin hiihtämään. Voin kertoa että osaan juuri sen verran että tasaisella pystyin sitä muistuttava tyylillä helpottamaan Pasin vetourakkaa. Anteeksi koiraseni kaikki nykimiset ja kaatumiset perässä. Mutta entäs potkuri, sepä vasta on kyytiä saanut pitkin öisiä lumisia laitakaupungin katuja kun on kelit sattuneet kohdalleen. Öistä salaista elämää.
Savu, rakas Savu ja sen Minna. Koirat tapasivat Porotus –leirillä, ilmeisesti me ihmisetkin olimme siellä. Luulen että koirat sopivat seuraavan tapaamisen, koska ei minulla ole muistikuvaa siitä mitenkään. Pian olimme vain reissuilla pitkinpoikin Suomea ja kaikkiin mahdollisiin vuodenaikoihin. Voipi sanoa että ilmojakin on pidellyt, ei ole tätä parivaljakkoa paukkupakkaset tai helteet pahemmin hidastanut.
Talvisin Pasin reissupatjana toiminut lampaantalja on kulunut nahkaksi. Sitä ei enää tarvita.
Muistoja on loputtomiin, olen siunattu uusilla ihmisillä joita perässä kulkiessa olen kohdannut. Se polku jota Pasi johdatti minut kulkemaan, on risteillyt monilla poluilla, jotka yhä uudelleen yhtyvät toisiinsa. Tämä polku ei pääty, eikä siltä pääse eksymään. Musta, hiljainen varjoni kulkee edelleen mukanani.
N.13 -vuotta sitten ystäväni Raija sanoi puhelimessa: ”ota lapinporokoira”. Vastasin: ”en varmaan ikinä semmoista koira-piskiä ota.”
Sinänsä se pitää paikkansa, en minä ottanutkaan porokoiraa vaan eräs pieni, jo melkein peräkammariin jäänyt musta, saukon ja muikun näköinen koiralapsi nappasi meidät itselleen.
En ollut ikinä nähnyt elävänä enkä kyllä kuolleenakaan yhtään porokoiraa. Raija (tietysti – kukas muukaan, kaikkien koira-asioiden palvelukeskus) lähti mukaamme Lappeenrantaan kasvattajalle katsomaan että miltä ne porokoirat näyttää, siellä oli tiineenä oleva narttu, jonka jälkeläistä itselleni havittelin. Löytyihän sieltä myös edellisestä pentueesta neljäkuiseksi kasvanut eläväinen musta karvainen suikula, jolla oli suippo kuono.
Koirat tarkasteltiin ja suurella harkinnalla keskusteltiin tulevista pennuista. Kotimatkalla tuo yksi oleva pentu ei kuitenkaan jättänyt mieltä rauhaan vaan huuteli kutsuhuutoja perään.
Siinä matkalla jo päätettiinkin jo nimestä, sekin yhdellä heittolauseella. Kasvattajan luona tätä Jahhkas Basillia kutsuttiin Silliksi. Sanoi etteihän nyt kuitenkaan pentua voi Silliksi kutsua, olkoon vaikka Basi, siitähän se Pasin elämä sitten alkoi.
Mentiin kotiin (huom. tämä tapahtui ennen kännyköitä, oli pakko mennä kotiin soittamaan!) ja sovittiin että seuraavana päivänä lähtee taas asiantunteva ja harkitseva joukko kohti Lappeenrantaa. Saatiin pentu kyytiin koiranäyttelyn lomassa.
Ensimmäisellä matkalla kohti uutta kotia Pasi istui Even sylissä ja oksensi. Heti kotiin tultua naapurin vauva tuli kylään ja Pasi otti vauvan iloisena vastaan. Muutaman päivän päästä mentiin ensimmäisellä metsäretkelle, oli hyvä hankiainen ja Pasi söi hangelta metson paskoja. Pitkän matkan taipaleilla pentu pääsi välillä isännän sylikyytiin.
Niinhän se elämä lähti käyntiin. Tärkeimmät elementit siinä jo olikin. Puolivuotiaana Pasi lähti ensimmäiselle työleirille Kuusamoon patikoimaan ja melomaan. Mukana siellä nuorisotyönopiskelijana oli eräs Sini, jonka kanssa kumikanootilla hiki huivissa melottiin pitkin hitaasti virtaavaa Oulankajokea. Pasi otti homman haltuun ja huolehti nuorisolaumasta, eikä minun tarvinnut huolehtia koirasta, sehän tiesi ihan tarkkaan mitä teki. Ei tartte neuvoo, se sanoi.
Pasi oli silloinkin vieressä kun eräällä toisella Oulankajoen melontareissulla näimme ihka elävän karhun. Samalla reissulla se kävi uiden hakemassa virtaan karanneen hatun.
Pasi ja nuoret - aivan oma tarinansa. Olimme työpari, paras työkaveri ikinä. Lyönpä veto siitä, että kohtaamamme nuoret muistavat tuon mustan enemmän kuin minut. Loputtomasti pieniä suuria hetkiä muistojen albumista selattavana.
Pasi inhosi kaupunkia, eikä se liikaa joutunut asfalttiteitä tassuttamaan. Päivittäiset lenkit tehtiin useimmiten metsässä. Se oli meidän yhteinen juttu. Pasi oli yhtä utelias luonnontutkija kuin minäkin, lähimetsät ovat läpikotaisin koluttuja. Hihna ahdisti.
Mieluisin harrastuskin tehtiin siellä missä hihna on vain tiellä. Ihmisen etsintää, vakavasti tai leikillään. Parasta meidän mielestä, tietysti retkeilyn jälkeen.
Hauska juttu on sekin kun eräällä etsintäharjoitusleirillä nukkumatin aikaan, kerroin Jaanalla ja Minnalle että Pasi ei ikinä nuku sängyssä ja siellähän se parhaillaan kömpi Jaanan viereen sängylle nukkumaan. Ja kun yöllä pihaan ajoi salaperäinen auto ja Savu vartioi, niin Pasi katsoi parhaaksi ryömiä sängyn alle!
Pasin ensimmäinen morsian oli Kirstin Cikki, se murisi mulle kun istuin heidän autoonsa. Lemmentouhut sujuivat näppärästi pienen leikin jälkeen pienen punaisen mökin pihassa, jossa silloin vietin vuokra-kesää. Siellä souturetkillä Pasi oppi ettei majavan hännän paukautuksiin kannata säikähtää.
Kerran se lähti siitä pihasta naapurin pihoille, ihan vaan tutkimaan – ei millään pahalla. Me sitten sovittiin ettei niin saa tehdä kun se on vaarallistakin, tie kun kulkee lähellä. Hetihän se sen sitten ymmärsi :o). Ei ole tarvinnut sen jälkeen pahemmin huomautella asiasta. Ehkä sitä ei oteta lukuun kun piti käydä Heinäveden mökin pihalta lenkki metsään jossa teeri oli soitimella. Sehän lasketaan oikeasti metsästykseksi, mitäs ei ollut isännällä pyssy matkassa.
Pitkät on kilometri jotka Pasi on kulkenut syksyisin metsällä. Videolla näkee kuinka Pasi löytää ihka ensimmäisen tiputetun teeren pitkän etsinnän jälkeen turpeikosta. Ei jäänyt riista löytymättä, sorsakin tuli noudettua lammesta. Ihan selvä pyy on tämä metsästysjuttu, kun on pyssy niin ollaan metsällä. Muutoin ollaan muissa hommissa.
Pasin toinen pentue laitettiin alulle Kirstin piilopirtillä Kuhmossa, jonne olimme lähdössä muutenkin lomalle. Loma muuttui lemmenlomaksi. Sitä kautta tutustuimme Suskiin, sitä kautta tupsahti elämäämme Elämän Valo. Se valo on tullut enemmän kuin tarpeeseen.
Kun pikku Lilli ilmaantui kotiimme, Pasi kyseli parin päivän ajan että meinaako tuo pussipeto jäädä tänne asumaan? Kun totesi tilanteen jatkuvan, niin antautui ja päätti olla esimerkillisenä vanhempana.
Jossain vaiheessa elämää Pasin lauma lisääntyi pienillä lapsilla, voi sitä rakkauden määrää ja huolenpitoa lapsia kohtaan. Pasi huolehti erityisen tarkasti tästä laumasta.
Katseltiin kuvia soutureissuilta, isäntä sanoo, ettei Pasi edes ollut mukana tällä tietyllä reissulla. Olihan, eihän sitä aina edes huomannut kun se hoiti omat hommansa, eikä mitään puhetta tarvinnut, se tiesi kyllä mitä tehdään. Puhuakin sai, kun liikuimme Pasin kanssa kahden, ei se pistänyt pahakseen minun jatkuvaa kyselyä siitä joko olisi kahviaika ja mitäs tänään syötäisiin ja minne mentäisiin yöksi….
Pasi oli paikallaan siinäkin tilanteessa kun eräällä reissulla teltan ovelle pyrki urpojen kuningas juhannustunnelmissaan, Pasin vakavasti otettava matala murina sai poistuvaa liikettä aikaan.
Tottahan on että nimi sai joskus aikaan vääränkäsityksiä. Heppatallin työpäiviltä muistan tilanteen jossa olin tehokkaalla äänellä kutsunut Pasia luokseni ja sadatellut asian hitautta - pihalta tulee hieman hämmentynyt nuori mies ja kyselee kuinka voi olla avuksi.
Maria, hän taas luuli pitkään että reissukertomuksissani esiintyvä hieman taka-alalla esiintyvä, usein jalkojeni juureen nöyrästi käpertynyt Pasi on mieheni. Niin, ei ihan. Tuli sekin luulo sitten myöhemmin korjattua. Mitä Mariaan tulee, niin Pasi oli mukana silloinkin kun heräsimme Marian kanssa alkutalven aamuna kodassa, jonne asettautui parikymmentä hirviporukan äijää aamupalaveriin. Pasihan se senkin tilanteen klaarasi, asettui sinne miesten joukkoon suunnitelman pitoon rapsuteltavaksi, niin me pääsimme hieman vähemmällä huomiolla.
Tempuistaan Pasihan on ollut erityisen kuuluisa. Siis siitä yhdestä tempusta jonka se osaa. ”Heiluta häntää”, toimii joka kerta, ei ole toisto ongelmia – jaksaa aina vaan uudelleen ja uudelleen. Kyllä se minuakin aina naurattaa. Vieläkin.
Pasihan on myös kirjallisuudessa mainittu, painettuna ikuistettuna painomusteella oikean kirjan sivulla seisoo siellä Pasi-koiran nimi. Se on siellä, kun Lampenin Erkki kylässä kävi, tapasivat nuo reissumiehet.
Pasi oli siellä silloin kun Tuijan kanssa kävelimme upottavia ja sohjoisia latupohjia pitkin yöretkellä kevätmetsässä. Pasi satutti jalkansa, mutta urheasti ja viisaasti itseään säästellen käveli sen mitä kävellä kuului. Silloin tulivat käpylinnut kodan avoimesta ikkuna-aukosta sisään syömään hiekkaa, katsoimme niitä makuupusseista.
Ampiainen on päässyt joskus nappaamaan Pasia arkaan paikkaan, yhtenä kesänä se alkoi suunnattomasti pelätä ampiaisia. Eräällä souturetken tauolla, se alkoi juoksennella pitkin rantaa ja hyppäsi välillä veneeseen ja sieltä pois. Pian kuulin itsekin ampiaisten parven joka pörräsi viereisen lahopuun kyljessä. Pasi reagoi niin voimakkaasti että eihän siinä muu auttanut kuin siirtää trangia ruokineen päivineen veneeseen ja jatkaa kokkailua ulapalla.
Meillä on ollut niin hauskaa! Niin paljon hauskaa! Olisittepa nähneet meidän hiihtoretkiä kun opettelin luistelutyyliin hiihtämään. Voin kertoa että osaan juuri sen verran että tasaisella pystyin sitä muistuttava tyylillä helpottamaan Pasin vetourakkaa. Anteeksi koiraseni kaikki nykimiset ja kaatumiset perässä. Mutta entäs potkuri, sepä vasta on kyytiä saanut pitkin öisiä lumisia laitakaupungin katuja kun on kelit sattuneet kohdalleen. Öistä salaista elämää.
Savu, rakas Savu ja sen Minna. Koirat tapasivat Porotus –leirillä, ilmeisesti me ihmisetkin olimme siellä. Luulen että koirat sopivat seuraavan tapaamisen, koska ei minulla ole muistikuvaa siitä mitenkään. Pian olimme vain reissuilla pitkinpoikin Suomea ja kaikkiin mahdollisiin vuodenaikoihin. Voipi sanoa että ilmojakin on pidellyt, ei ole tätä parivaljakkoa paukkupakkaset tai helteet pahemmin hidastanut.
Talvisin Pasin reissupatjana toiminut lampaantalja on kulunut nahkaksi. Sitä ei enää tarvita.
Muistoja on loputtomiin, olen siunattu uusilla ihmisillä joita perässä kulkiessa olen kohdannut. Se polku jota Pasi johdatti minut kulkemaan, on risteillyt monilla poluilla, jotka yhä uudelleen yhtyvät toisiinsa. Tämä polku ei pääty, eikä siltä pääse eksymään. Musta, hiljainen varjoni kulkee edelleen mukanani.
maanantai 7. marraskuuta 2011
Marraskuun päivä
Lähimetsä on meidän arkinen aarreaitta, suojelualue jossa vanhat lehtipuut valloittavat kauneudellaan. Pehmeää polkua kuljettiin vielä viime syksynä kolmestaan. Nyt Pasi ei jaksa enää koko matkaa. Outoa, mutta niinhän se menee lenkit lyhenevät ja vanhuus väsyttää.
Lilli hoitaa ja metsän tuoksut mukanaan Pasille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)