Ooh! kuuntele, se on helemipöllö! Tuolla se puputtaa edessä olevassa kuusikossa.
Pöllöä piti pysähdellä kuuntelemaan, vaikka oltiinkin ihan muissa asioissa liikkeellä taas kerran pimeässä metsässä. Koirien kanssa huvikseen ihmisiä etsinmässä. Etsittävät saivat nauttia pöllökonsertista lähietäisyydeltä.
Satuin lukemaan eilen pitkästä aikaa ystäväni Minnan artikkelin pelastuskoiratoiminnasta, siellä sanottiin että kannattaa joskus harjoitella myös pimeässä.
Vähän nauratti. Ai, että tätä vois tehdä myös valoisassa :o).
Noh, kohta tulee kevät.
Pimeä metsä on kyllä niin hieno että, ikävä tätä pimeysrämpimistä pian tulee.
Välillä taivaalle syttyi lamppu ja varjot heijastuivat hangelle.
Lilli on edelleen taitava, startti on kiivas. Alussa pitää ottaa löysät pois ja heittää pari ilohaukkua. Sitten se malttaa rauhoittua nenähommiin. Tällä kertaa oli oikein hyvä harjoitus, maasto oli suotaimikkoa ojineen, ei tuulta nimeksikään, teeret lähtivät kiepistä ihan nenän edestä. Mikään ei hetkauttanut, pysytteli lähellä ja kun häipyi näköpiiristä niin pian jo haukullansa ilmoitti tehneensä löydön.
Höperöt eksyneet pelastettiin jälleen kerran, olivat hyvin suojaisesti leiriytyneet myrskyn irti riuhtomalle puunkaadolle.
Koskapa nämä höperöt eksyneet olivat myös karkailijoita, ei aikaankaan kun he taas olivat lähteneet lippahivoon. Nytpä pistettiin espanjalaiset apuvoimat asialle.
Ei mitään mahdollisuuksia karkulaisilla - Dimas löysi jäljen, tarkasti kulkusuunnan ja suuntasi suoraan kohti. Tietysti meitä kömpelöitä ihmisiä piti välillä odotella ja hidastella, voin kertoa että meikäläinen ei pomppaa metsäojan yli ihan yhtä näppärästi kuin nämä koiraeläimet.
Siinä sitä sitten seliteltiin. Kuka tuli mistäkin ja miten se sitten menikään ja mistä se tuuli tuli ja että on se hienoa kun joku viittii aina vaan karkailla ja eksyillä pitkin metsiä!
Lukitsimme sitten kodan oven kiinni ja paneuduimme herkkujen ääreen. Kukaan ei nyt karkaa enää mihinkään.