lauantai 18. kesäkuuta 2016

Aamuyön haiku


Tuolla souturetkellä kun rantauduimme leiripaikkaan niin kaislikosta vipelti meitä vastaan hurjasti piipittäen pieni telkänpoikanen.

Ajatteli emoaluksen saapuneen.
Isoissa lainessa keikkuen meidän piti varoa ettei se ihan veneen alla syöksy.


Lapsiraukka yksin suuressa maailmassa.


Kuva: Minna Lumirae


Kuva: Minna Lumirae












Koko illan sen piipitys kuului, piipitys kuului läpi yön telttaan ja kun heräilin auringonlaskuun, aamuyöhön ja auringonnousuun näin sen kelluvan yksin.







Tiedättekö mikä on surullista? Yksinäisen telkänpojan piipitys aamuyössä.


Perinteinen talviretki


Koska tänävuonna ei tunturit kutsu kesäkuussa niin päätettiin lähteä porukalla vesille.

Neljä päivää, kolme koiraa, oho... ei tämä enää rimmaakaan. Yksi soutuvene ja yksi kajakki.








Lämpimän ja tyynen jakson jälkeen sää muuttui navakaksi pohjoistuuleksi ja lämpöasteita oli melkein kymmenen. Aiottuna lähtöiltana myöhään illalla oli sen verran pienempi aallokko että päästiin moottorilla ja kajakilla mökkisaareen.

Tupauduimme siihen sitten pariksi päivää muiden askereiden ääreen, kuten sääennusteiden seuraamiseen.



Pohjoisentuulen antaessa myötävauhtia pääsimme intoa puhkuen liikkeelle. Lilli otti asemansa veneen laidalla, ettei suinkaan jo vähän pitkästynyt tähän alkuvalmisteluun.







Kuleksimme pitkinpoikin, puikkelehtien pienissä saarten väleissä, omilla mansikkapaikoilla. Hiljaista oli. Ai niin, avokadopasta olikin näppärä retkiruoka kun tehtiin avokado-osuus lähtiessä rasiaan valmiiksi.










Illalla leirissä paneuduttiin kukkiin ja kokkailuun sekä lämpimään pukeutumiseen. Oli kyllä tajuttoman kylmä kun valittiin leiripaikka tuuleen, koska tyynessä taas itikoita oli niin paljon ettei pysty olemaan. Illan mittaan tyyntyi ja saattoi käydä iltauinnillakin.







Aamulla oli herätys kukonlaulun aikaan, joka on paikallista aikaa klo 4.00. Oli luvattu tyyni pilvetön aamu. Sipakasti vain taas kaikki vaatteet päälle ja soutuvene vesille. Luonto oli aivan täysin hiljainen, tuuli nousi ja pilvetkin päättivät ajautua auringon eteen. Syötiin aamiainen veneessä ja ajauduttiin aika pian takaisin telttaan unten maille.



Ja katso! Kun toinen aamumme koitti oli lämmin! Lämmin tuuli piti hyttyset loitolla. Me kirmasimme onnellisina t-paita päällä ja kiitimme kaikkia mahdollisia tahoja tästä ikiroudan jälkeisestä lämmöstä.



Jatkoimme matkaa, haluttiin nähdä onko kalasääski kivipesällään. Pesä oli mutta ketään ei missään näkynyt.



Meillä oli kesä melkein koko päivän. Jossain vaiheessa tuuli tyyntyi täysin ja kelluimme lämmössä keskellä selkää. Sitä kesti ainakin vartin!

Siitäpä sitten tuuli jälleen yltyi ja pilvet jo uhkailivat sateella ja myrskyllä. Salomon tulee sieltä hurjasti kohti itä-suomeakin.
Piti varmistaa töihin pääseminen ja suorinta tietä kotosaaren kautta siiryttiin kaupunkiin. Loma kuulemma loppui.

Jätettiin jäsen Minna pitämään vahtia saareen. Ehkä saamme tästä viikon ajanjaksosta raportin toisessa yhteydessä.



ps. aamulla teltassa ponnahdan pystyyn ja hädissäni kyselen ystävältä pitääkö minun tänään olla jo töissä. Ei kuulemma, voin jatkaa unta.
Onko kysymysessä siis liian pitkä vai liian lyhyt loma.

torstai 16. kesäkuuta 2016

Pari päivää saaressa



Kevät otti hurjan lähtökiidon ja vilahti ohitse Tanskan matkan aikana.

Saareen päästyäni oli jo kesän tuntu. Vesi uimalämmintä ja luonto rauhoittunut jo aloilleen.

Kaikki tuttua ja turvallista. Kuikat olivat, pienet linnut olivat ja kuutin kohtaaminen oli suurenmoinen lahja.




Silmäni ovat ruvenneet huomaamaan perhosia. Facebookissa on aivan huippuhieno perhosryhmä, sieltä kumpuaa innostusta havainnoida hieman tarkemmin lentäviä kaunottaria.

Tämä metsämittarikin on varsin yleinen perhonen, en muista aiemmin huomioieeni.




Pursuhopeatäplät olivat aktiivisti lennossa metsäaukolla. Osa niistä oli jo puolisonsa löytänytkin.

Katsoin ensin kauempaa että jopas on hämmästyttävä perhonen. Siinä olikin kaksi.




Sen verran häiriintyivät minusta että lennähtivät edelleen yhdessä ylemmäs männyn oksalle. Pahoittelen.



Innostuin kovasti kun tapasin tämä kauniin ja harvinaisen kalliosinisiiven. Mukava löytää kameran avulla noille pienillekin nimi.
Kalliosinisiipi on Suomessa rauhoitettu laji. Viihtyy maksaruohoilla, sitähän noilta kallioilta löytyy.



Valkoselkätikka paljasti itsensä äänehtimällä, käväisin pikaisesti lähettyvillä varmistamassa äänen lähteen. Uskon että oli siellä pesäpuuhissa.





Soutelen usein aivan rantoja pitkin, metsään näkee ja metsän äänet kuuluu. Itse on hiljainen kulkija, eikä linnut ohitse lipuvasta veneestä häiriinny.

Kukkia kävin katsomassa metsäniityllä, tulin nopeasti takaisin vesille. Metsä on hyttysten valtaama, ilman hyvää suojausta ei voi olla kuin hetken.






Väsymättömat retkikumppanit. Aina valmiina.






Soudin auringonlaskuun.



Kotikuutti



Liekö Itämeren hylkeiden terveiset kiinnostaneet kun heti saareen päästyäni souturetkellä tuli norppa tervehtimään.

Aivan sananmukaisesti se tuli, minä olin jo soutamassa kotirantaan kun huomasin viiksipään uivan aivan suoraan venettä kohti.

Päivitettiin siinä kuulumiset ja liityin seuraan. Norppa sukelteli pieniä pyrähdyksiä ja minä soutelin samaan suuntaan.

Välillä viikset väpättäen se nousi pintaan aivan veneen lähellä ja uiskenteli lähemmäksi, katseli suoraan meitä kohti.

Meillä tarkoitan tässä itseäni ja kahta koiraa, joista nuorempi kohtasi ensikertaa norpan näin läheltä, pientä urinaa ei voinut estää ja sen selvästi norppakin kuuli ja muutaman metrin päästä veneestä kääntyi närkästyneenä pois. Viuhtaisi räpylällään moiselle käytökselle.

Norpalla oli leppoisa hetki, se kellutteli ja leikitteli. Ei ollut kiirettä.




Auringonlasku Haukivedellä ja norppa retkikaverina. Ei ollut kiirettä minullakaan.













Sinne lähti, selälle syvemmille vesille. Sukellukse pitenivät ja vielä kaukaa näin hahmon sukellukset ja pintaannouset.
Minä käännyin kotirantaan ja toivottelin kalaonnea.


keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Anholtin hylkeet


Herranen aika, mikä sieltä tulee!


Herranen aika, taisi tulla hyljeyhdyskunnan isoukko näkyviin!








Anholtin saaren rannoilla elää hyljeyhdyskunta, yksi saaren niemistä on rauhoitettu kokonaan niitä varten.

Me läksimme tietenkin niitä etsimään. Ja löysimme. Olimme iltapäivän seurassaan ja olimme aivan onnesta sykkyränä.








Ei niitä pelottanut ihmiset rannalla, höpöttelimme niille kulkiessa ja osa porukasta saatteli meitä pitkin matkaa kohti omaa kotirantaamme.

Kivoja juttukavereita.