Syyskuun 5. päivä vuonna 2017, sen muistan aina. Matkalla tuttua tietä löysin uuden aarteen, paikan jossa syksyn viimeiset perhoset vimmassa lensivät.
Pellon laitaan on koottu juurakoista ja kivistä ja joutomaasta korkea penkere. Pehmeitä pöllyäviä ohdakkeita ihaillessani huomasin perhosen, huomasin toisen ja kolmannen. Läksin kävelemään penkereelle ja penkereen juurelle.
Oih, sanoin. Oih, alhaalla ollessani kukkaset kasvoivat minua ylempänä ja perhoset lentelivät yläpuolellani. Oli neitoperhosia sitruunaperhosia ja repaleisin siivin meneviä keisarinviittoja. Suruvaippakin siellä näyttäytyi.
Istuskelin ja katselin perhosten kiirettä, vielä kukkivista kukista oli kilpailua.
Jatkoin matkaani autolla kotia kohtia, matkan varrella tajusin katsoa auringonkukkapeltoa perhosen silmin. Siellähän niitä oli. Korkealla yläpuolellani pariin metriin kohoavat auringonkukat olivat kymmenien perhosten mieleen. Sain taas kävellä niityllä perhosten lentäessä pääni yllä.
Olen käynyt muutaman kerran Joesuun Botania-perhospuistossa, se tuli mieleen mutta parempana. Sinisen taivaan alla, kotimaisten perhosten puistossa kuljin.
Ajattelin että soisin monen kokevan tämän. Nämä hetket eivät vaan ole tilattavissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti