Eräs ihmistyön ammattilainen vakuutti äskettäin nuorelle henkilölle ettei tarvitse olla huolissaan, yhteiskunta pitää kaikista huolta, kukaan ei jää yksin.
Kun taas kerran kantautuu viesti yhteisömme nuoresta joka päättää päivänsä sillalta hyppyyn, niin en usko tuohon yhteiskunnan aukottomaan huolenpitoon.
Toki olen osa sitä yhteiskuntaa, usein tämä yhteiskunta ajelee vihreällä Skodallaan hakemaan ihmisiä kyytiin kotoa ja menemme yhdessä psykiatrialle, päihdehoidolle tai kauppaan, kävelylle puhumaan niitä näitä.
Yhteiskunta muuttuu tässä tapauksessa ihmiseksi, jolla on nimi - nimen omistava ihminen tapaa toisen ihmisen, hänellä on nimi ja hänellä on hänen oma elämänsä.
Oman elämänsä tarinan tämä hetki menossa.
Hetken olen osa sitä tarinaa, jos voisin jättää positiivisen jäljen, se olisi tärkeintä.
Ajattelin että tämä ei voi jatkua näin, omaa paikkakuntaamme on koeltu viimeisen vuoden aikana liian monilla traagisilla tapahtumilla.
Näin ei voi jatkua.
Mitäs tämä yhteiskunta tekee taatakseen sen mistä em. ammattilainen puhuu?
Itsemurha on myös valinta, mutta entäs jos sillä hetkellä ei vaihtoehtoa ei pysty näkemään, eikä kukaan sitä ole näyttänyt, että tuolla kaukana tie on olemassa.
Sinne vain pitäisi yhdessä kahlata.
Sitä mitä kysyn. Onko tietä näytetty?
Monia siihen liittyviä ajatuksia mietiskelin hiihtoretkellä umpihangessa.
Muistelin tietoa mari-kansan pyhistä lehdoista ja tunsin hengenheimolaisuutta heidän uskontoon, siihen että puut ovat pyhiä ja niiden kautta olemme yhteydessä jumalaan.
Temppelissäni hiihtelin, iloitsin monista päivän hyvistä uutisista ja kiittelin puistomestaria joka oli laittanut puille tuollaisia kauniita ruukkuja.
