Lokakuu runottaa

Syysmetsässä

Oi loistoa syksyn metsän! Oi kirkasta voimaa sen!
Ylt’ympäri ruskeat rungot läpi havujen vihreyden,
märät, kiiltävät lehdet mullassa ja kostea sammalmaa,
– en mitään maailmassa voi siten rakastaa.
Joka ainoan lehden kauneus koskee sydämeen,
joka mättään väriin silmäni jää kuin uuteen syvyyteen.
Ja havut hohtavat helmissään, ja haapa alaston
käsivartensa paljaat ja voimakkaat ylös tuuliin
nostanut on.

Tätä tuoksua syksyn mullan! Ei ole sen vahvempaa.
Läpi kaiken se hiljaa tunkeutuu ja kaiken puhdistaa.
Ah, kaatunut koivu tuolla, sylissä kanervain
nyt makaa janoavasti, oksain autuain.
Mikä raju ja mahtava riemu! Maan multaa väkevää
ja taivaan puhdasta tuulta vain juoda ja hengittää.


Saima Harmajan sanoin, tuohon tunteeseen samaistun.

Lokakuu saaressa on eräämaan rauhan aikaa. Kesän vilkas veneliikenne päättyy ja hiljaisuus on kaikkialla.

Kun sattuu tyyni päivä kuule pienimmätkin äänet, on vain tinttien ripinä ja hennot äänet puiden katveissa. Kaukana huutelee korppi ja taivaalta kuuluu välillä hanhiparvien rupattelua.

Päivä on jo lyhyt ja hämärä hiipii aikaisin. Kynttilän valaistessa istun saunanlauteilla, muistoja hiipustelee mieleen ja uuden kesän odotukset jo siintävät mielessä.

Pitkän aamiaisen aikana seurustelen tinttien ja oman etelänkuukelini kanssa, vien siemeniä ja he siitä minua iloisesti kiittävät. Yksi tinteistä tajuaa tulla pöydästä hakemaan suoraan astiasta, seurailen touhuja ikkunan läpi. Taas kerran kahvi keskeytyy tapatumaan, tällä kertaa monen kymmenen koskelon parvi porhaltaa heinikkoon kalaan, kameran kanssa on kipaisen lähemmäksi. Kuvat eivät onnistu.
Tavaksi on tullut käydä pienellä kävelyllä saaressa aamiaisen jälkeen - matkalla noukin sieniä ja kuulostelemme metsän eläjät. Hiljaista on, tikan koputus on vallitseva ääni.

On jokapäiväisen soutuni aika, katson pikkusaaren sienet ja katse tähyää järven pintaa norppaa odottaen.

Niemen takaa ilmestyy hirven pää, toinen ja kolmas. Suuntia ottaen, vähän minuakin kohti pyörien - jatkavat matkan suureen saareen. Olipas se, vähän toivoinkin ja ajattelin että tänään on hirvien uintipäivä koska metsästys alkoi.

Joskus sitä vaan oikealla paikalla oikeaan aikaan, niin läheltä piti. Olisin voinut lähteä saaresta toista kautta ja missata koko jutun. Luontoäiti kyllä hellii minua, kävinkin iltasoudulla sitten kiittämässä seitaani.

Annoin soutuveneen lipua, katselin kaukaa. Kuvasin ja kiittelin koiria jotka olivat hiljaa eivätkä heiluttaneet venettä.

Hirvet katosivat metsään, pitkään vielä katselin perään ja nautiskelin hetkestä.