Kesän saarimuistoja tämäkin.
Illan kääntyessä hämärään yöhön kuljeksin ja kuulostelen, nukkumaan ei malta vaikka jo väsyttää. Kaukaa kuuluu loisketta ja outoja ääniä. Tiedän että joku ui, mutta mikä on tuo ääni. Joko minä vihdoin karhun näen uimassa.
Laitan koirat mökkiin sisälle ja rantaan menen katsomaan ja mikä näky minua odottaakaan. Pienet korvia uimassa hirviemon perässä suoraan kohti rantaani.
Emo ui edellä, käy kauepamana ja palaa aina takaisin vasojen luo. Ääntä pitävät koko ajan. Minua jännittää ja toivon ettei vaan nyt vene tai laiva tule sotkemaan tätä ison selän ylitystä.
Liikun juuri sen verran että emä varmasti huomaa minut, en halua koirille tuoreita hirvenjälkiä pihaan. Vaikka saaressani on jatkuvasti hirviä ei koirat vielä kertaakaan ole hirven jäljelle lähteneet, nämä jäljet saattaisi olla jo liikaa aamulla haistettavaksi.
Henkeä pidätellen seuraan matkan taittumista. Hyvältä näyttää, emä ottaa suunnan viereiseen saareen, ranta jo lähestyy.
Kesäyössä ei kuulu muuta kuin vasojen uhina ja veden varovainen loiske.
Hetken ne levähtävät pienellä luodolla ja pian jo kuulen niiden äänet kun jatkavat matkaa viereen suureen saareen jossa saavat olla rauhassa laiduntamassa.
Kesäyön näytelmä on ohitse. Olipa se sykähdyttävä kokemus.
Tuo mieleen muiston jonka vanhempani ikävä kyllä joutuivat todistamaan. Vuosia sitten seurasivat samalla tavoin hirviemän ja kahden vasan uintia saareen, toinen vasa ei ikinä jaksanut nousta jyrkästä kohdasta rantaan vaan hukkui siihen rantaveteen. Voin kuvitella katsojien tunnelmat, ei siinä ihmisellä ole sijaa, vaikka vuosikausia he sitä jossittelivat että olisi vasa pelastunut jos he olisivat rientäneet avuksi ja olisivatko pystyneet auttamaan. Sitä ei voi tietää.
Luonnossa tapahtuu noin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti