Alli kävi

Olipahan komia päiviä, aamulla rannasta ei päässyt liikkeelle, sumuseinä oli liikkumaton. Odottelun jälkeen pieni tuulenvire pisti sumuriekaleita tanssiin veden päällä ja leijumaan metsän ylle.

Kalavene käynnistyi.

Rannassa touhutessa huomasin linnun lentävän ja kaartavan kohti rantaa, aivot tarjosivat automaattisesti telkkää, mutta joku ei täsmännyt ja ja heti kun lintu laskeutui vedenpintaan tajusin sen olevan alli.

Oi alli, kiitos. Tuulahdus pohjoisesta!
Toisaalta taas tuli harmi sen puolesta, yksin liikkeellä ja höyhenetkin taisi olla vähän epäterveesti pörhällään. Selviytyyköhän muutosta hengissä.

Lintu ui suoraan päättäväisesti ihan rantaan välittämättä ihmisista, lapsi istui metrin päässä veneessä, välittämättä siitäkään lintu rupesi touhukkaana sukeltelemaan ja ruokailemaan ruohojen lomassa. Minäkin hipsin siihen viereen ja ihastelin sitä lähietäisyydeltä.

Lillin haisteluyritys oli sille liikaa ja se siirtyi kauemmaksi, isompaan ruohikkoon. Sieltä kuului sen ääni, yksin sai huutaa, ei näkynyt ei kuulunut muita koko päivänä.

Lepäilepä alli siellä ja jatka sitten matkaa!

Ajatukseni ovat olleet kirjan kautta voimakkaasti pohjoisessa monta päivää. Allinko kutsuin, viestintuojan, Valkeapään sanansaattajan.

Just another day in paradise

Jep. Kannatti taas elää tämäkin päivä.

Valkohäntäkauriit

Matkalla kalastustukikohtaan Voinsalmelle näkee autosta monenlaista elämää, tien varrella on kosteikkoja, virtoja, lampia, peltoja, sekä tietenkin Haukivesi ympärillä.

Metsätien reunasta pyrähtää pyy  lentoon ja metson alueena on sammaleinen kalliometsä. Pihamaalla valtaa pitävät närhet ja tintit, odottavat jo talviruokinnan aloittamista.

Pieni porukka koskeloita uiskenteli ruoan haussa rantaveteen ja härkälinnut ruokkivat vielä kahta pientä poikastaan. Yksittäisiä hanhia lenteli muuttomatkallaan.

Luontoparatiisi alkaa täällä omalta kynnykseltä.

Nämä kauriitkin ovat tuttu näky ympäristössä. Siskon sienestyskavereita metsässä.

Nyt ne olivat ruokailemassa vihreällä rinnepellolla, niin että auton ikkunasta saimme rauhassa niitä katsella ja kameraakin räpäytellä.

Olivat kovin tarkkana meidän automme suhteen kun pysähdyimme, Lilli  päästi muutaman porohaukun jota ne hieman pelästyivät, jäivät kuitenkin muutaman loikan jälkeen paikalleen ja totesivat meidät vaarattomiksi ja jatkoivat rauhassa syömistään.

Olikohan siinä äippä ja lapsi, luulen niin.

Sienessä soi blues

Käytiin elokuvissa katsomassa Tie pohjoiseen, siitä jäi soimaan musiikki päähän.
Ihan täysillä, annan mennä vaan!

"Kun saapuu syys,
ja lehdet puiston
se hehkumaan saa loistoaan.
Kuin ikävyys,
niin kauniin muiston
voi synnyttää vaik' suru jää."

"Hetken lehdet nuo vielä hehkuu.

On loisto tuo jo viimeinen.

Ovat muistojemme lehdet kuolleet.

Ne mennessään vei tuulonen."

"Hetken lehdet nuo vielä hehkuu.

On loisto tuo jo viimeinen.

Ovat muistojemme lehdet kuolleet.

Ne mennessään vei tuulonen."

Siinä laulun lomassa löytyi hieno maakieli esiintymä, en tunnista tarkemmin mikä niistä kielistä on kysessä.



 Metsänaläin oli tullut juomaan lahden pohjukkaan.

Ja kerran vielä!

Myterön kelin mietteitä

Tänään on satanut vettä koko päivän ja on hämärää, katuvalot syttyivat aikaisin. Jos minulla ei olisi koiraa en todellakaan olisi lähtenyt metsälenkille pariinkiin otteeseen tuohon märkään hämyyn. Kolme reipasta hännänheiluttajaa matkassa oli taas niin mukava mennä, eikä sadetta huomannut. Teeret lähtivät metsänreunasta - pahoittelemme häiriötä!

Joku oli kipannut puutarhajätteensä kääntöpaikan penkereelle - kilokaupalla omppujakin siinä oli. Mikähän siinäkin lienee ajatus takana? Voin kertoa että risukaatopaikalle vieminen ei maksa mitään.


Eilen oli aurinko ja lämpö, sunnuntaina oli aurinko ja lämmin. Käytiin kaupungista käsin kalassa, saatiinkin syötävää.
Koirien kanssa oli kiva osallistua toisten sienten- ja marjanpoimintaan, enimmäkseen kannustavana jäsenenä. Minun silmäni kun tahtovat suunnata aina ylöspäin, puihin ja taivaisiin. Ei löydy sillä tyylillä piilottelevat sienet. Kun sitten istuu hetkeksi alas niin huomaa että siinähän jalan vieressa on mätäs täynnä mustiatorviasieniä tai suppilovahveroita.
Onneksi äiti pitää vielä huolen siitä että lapselle riittää marjoja ja sieniä :o)

Sanoisin että on ollut hyviä päiviä. Sataa tai paistaa, kaikki käy.

Ja miksi niiden koirien on tultava syömään tai makoilemaan juuri siihen mättäälle mistä kerätään!

Wäpä!

TERVETULOO VAAN!
...sanoo Lilli.

Wäpä on 7-vuotias lapinporokoira joka vaihtoi kotia tänne lähelle meitä, sukuyhteisömme jäseneksi.
Virallisemmin tuota komistusta voi kutsua nimellä Pihlajamäen Carjalan Kauhu.
Wäpän sukujuuret juontavat tuonne Pohjois-Karjalaan ja niitäpä koiria olen minäkin matkoillani tavannut. Pieni tämä maailma, sopivan mukavan pieni.

Lillin kiiman vuoksi Wäpä on saanut odottaa kohtaamista jo kolme viikkoa, vihdoin tänään pääsimme - tai koirat pääsivät - temmeltämään vapaana metsään ja rantaan.

Wäpä oli ensin vielä hetken pitkässä liinassa, ettei vaan kipitä takaisin etelä-Suomeen, mutta eihän siitä ollut pelkoa. Lilli piti pojan tiukasti otteeseen, hemaisevilla liikkeillään ja kauniilla lauluääneellään.

Metsässä liikkui pieni ruskeaviiva ja sitä seurasi millin päässä isompi mustaviiva.
Vauhtia tällä pariskunnalla kyllä riitti.

Leikin jälkeen opeteltiin vielä olemaan veneessä ja käytiin pikkulenkki pöräyttämässä moottorillakin.
Oikein mainiosti sujui sekin uuden emännän turvallisessa otteessa.

Savuttaen matkaan, en sitten tohkeissani ottanut heti ryyppyä pois päältä.

Että tämmönen päivä!

Norppauintia seuratessa

Saaressakin on tullut kannustettua norppauimari Kimmoa, jos olisikin uinut täällä pohjoisella Saimaalla, olisin varmaan soudellut saatolle.

Samoilla vesillä kuitenkin ja kun itse istuskelin rannalla säätä tunnustellen tai kun saunan päälle kipaisin uimaan, niin täytyy sanoa että kova poika on Kimmo.
Aaltoja hänelle!

Pieniä muuttolintuja on liikkeellä, syksyn muutto jää helposti huomaamatta. Saaressa kuitenkin hiljaisuudessa huomaa sen liikkeen. Peippoja, rastaita, västäräkkejä, punarintoja, leppälintuja, jokin pieni yksinäinen lintu piilotteli pensaikossa. Että se olikin siinä taitava, pieni pensas ja lintua ei meinaa huomata millään. Pienellä äänellä vain ilmoitti olostansa.

Metsässä kävellessä oli seurana touhukas tinttiparvi, jossa mukana myös hippiäisiä ja puukiipijöitä. Niitä seuratessa unohtui ärsyttävien hirvikärpästen hyökkäyksetkin ja tuli touhukas olo itsellekin.
Halot saivat kirvestä ja kaatunut puupino nousi napakasti pystyyn.

Nykyään kun niin paljon eläinavusteisesta ohjauksesta tai -terapiasta puhutaan, niin lisäisin listaan tämän tinttiterapian. Toimii!

Lilli nautti sammalterapiasta turkille. Tuuli toi nenään hienoja tuoksuja metsässä, se istui pitkät tovit hiljaisuudessa ja vain nenä tuoksutti tuoksuja laajalta alueelta.

Se on oppinut niin kuuliaiseksi kulkijaksi metsässä, kun otan kameran käteen, niin se ihan huomaamatta siirtyy viereeni ja on hiljaa paikallaan. Se on aivan itse sen oppinut.


Syksyn värit, raikkaus ja kuulaus. Tähtiyöt!