"Kaukaa, mastot esiin uivat takaa usvan niinkuin maasta menneisyyden.
Kaukaa, kajuutasta soitto kaikuu, tuuli kantaa tanne sävelen.
Kaukaa, uivat laivat valkolaivat maasta jonka unhoittuneen luulin.
Takaa usvaverhojen, takaa maitten merien, takaa vuotten, maitten merien.
Kerro mistä laivat myötätuulen purjeisiinsa saivat.
Mulle tuovatko ne viestin vielä jostain kaukaisen.
Kerro uivatko mun luokseni, näin lapsuudesta laivat.
Kun lumivalkolaivat uivat sieltä lailla pilvien.
Kun lumivalkolaivat uivat sielta lailla pilvien."
Lapsuuden laivat olivat harvinaisempia, oli silloin jättiläiseltä tuntuva Pälli-laiva joka synnytti valtavat aallot, joita mentiin rantaan katsomaan. Silloin laivaa herättiin katsomaan myös öisin, äiti ja iskä herättivät: "tytöt, laiva menee, nouskeehan kahtomaan."
Noustiin, syksyisin pimeässä illassa laivan valot oli mystinen näkymä.
Vähän isompana laivan ajaessa kiiruhdettiin soutuveneellä ottamaan aaltoja tai iloittiin siitä että venematkalla päästiin ajamaan laivan aalloissa, me tytöt ja toinen vanhemmista iloittiin ja toinen vanhemmista yritti toppuutella kuskia laineiden ilosta.
Hinaajat vetivät tukkinippuja useammin kuin nyt, oli hyvä nukahtaa kaukaiseen hinajan puksutukseen kun se hiljakseen eteni lautta perässään.
Iskä kertoi aina tarinoita siitä kuinka hinaajan työntekijät uistelivat kuhaa siinä sivussa ja kuinka entisajan soutumiehet tahtoivat uistella tukkilautan läheltä.
Myöhemmin luin Kyllikki Villan kirjan hänen laivamatkoistaan ja sen myötä jatkoin haaveilua valtameriristeilyistä, laivaelämästä, merestä joka jatkuu ja jatkuu päiväkausia.
Olen lukenut kaikki mahdolliset maailmanympäri -purjehduksista kertovat kirjat, pyörähdellyt ympäri Kap Hormin myrskyissä ja syönyt lentokaloja, kärventänyt nahkani ja tehnyt päiväntasaajan ylittämiseen liittyviä rituaaleja.
Voi olla että en pääse koskaan noille valtamerille, mutta kun soudan omilla vesilläni niin katselen noita ohikulkevia laivoja ja jatkan unelmoimista.
Minä ja Tarmo, ei ehkä koskaan merille, mutta puksutellaan täällä eteenpäin. Ikinä ei tiedä.
Tiedän niin tuon tunteen :)
VastaaPoistaJa kun olen meren lähellä asustellut, niin aina sitä on miettinyt että jossain tuon pikku lätäkön takana aukeaa paljon isompi meri!
Ja jos ei pääse valtamerille, niin pääsisi edes asumaan majakalle, josta sitä valtamerta voisi majakan lyhdyn valossa tiirailla ja myrskylintujen lentoa ihailla!
Ihana kultainen valo Kelt-proomun keulassa. Ja kuikkakin on päässyt kuvaan. Voi miten tuli ikävä Saimaalle.
VastaaPoistaMinä olen syntynyt ja aikuiseksi kasvanut pienen pienen järven rannalla ja samanlaisen pikkupläntin rannalla asun nytkin. Mutta nyt menee joki Päijänteelle, siinä on minulle merta kylliksi!
VastaaPoistaIhana tuo savon murre, tuli koti-ikävä Heinävedelle.
Vesi, järvi, joki tai meri taitaa olla semmonen elementti että kun siihen on tottunut, niin ei osaa ilman olla.
Poista